Valmistautuminen tämän vuoden Synkkään syysunelmaan sujui varsin kjellumaisesti.
Kalenterissani oli lauantai-illalle merkittynä konsertti klo 18 ja harjoitukset alkamassa pari tuntia sitä ennen. Perjantaina klo 20 alkava enintään vuorokauden mittainen seikkailu vaatisi siis joko tehokasta suorittamista tai lopun väliin jättämistä. Toisaalta tämä antoi hyvän syyn jahkailla osallistumista viime metreille asti seuraten sääennusteen kehittymistä. Jos olisi luvassa ihan paskaa keliä, ei ehkä kannattaisi lähteä – varsinkaan kun seuraavana päivänä pitäisi laulaa konsertissa samoilla silmillä. No, olenhan vanhoilla silmillä laulanut ennenkin, joten eiköhän se onnistuisi tälläkin kertaa.
Keskiviikkoiltana päätös oli tehtävä. Ennuste näytti paremmalta kuin muutamaa päivää aiemmin, ja kun Pasi oli ratamestarina, eihän Synkkistä voisi oikeasti jättää väliin. Ja jos lähdetään, niin tietenkin täysmatkalle: 150 kilometrin fillarisarjaan. Tarvittaessa sitten vähän etuajassa pois, vaatteiden vaihto, toivottavasti suihku ja laulamaan.
Torstai-iltana tajusin, että keikka olikin siirtynyt. Nyt mikään ei estäisi vetämästä koko reittiä.
Vähänpä tiesin.
Perjantai-iltapäivän olin varannut reitin suunnitteluun, pakkaamiseen ja muuhun valmistautumiseen. Olin saanut Ukin välityksellä Markuksen tekemät kartat ja suunnitellut niihin reittiäni, kerännyt kaikki tarvittavat kamat kasaan ja asiat etenivät oikein mukavasti. Jäljellä olivat enää Pasin viime hetken reittimuutokset, repun ja juomarakon hakeminen varastosta, pakkaaminen, juomarakon täyttö, syöminen ja tavaroiden sekä fillarin pakkaaminen autoon.
Kenkävalintaa vielä pohdin: Laken talvipyöräilykengät vai lenkkarit? Reittisuunnitelmasta näki, että tunkkaamista olisi tarjolla riittävästi.
Tässä vaiheessa päätin lähteä hakemaan reppua varastosta ja poiketa samalla viereiseen Liiteriin ostamaan pari Maxi-Tuplaa matkalle lisäravinnoksi. Heti ulko-oven sulkeuduttua tajusin napanneeni matkaan työavaimet kotiavainten sijaan.
Kuulin korvieni välissä Markuksen toteavan: ”Keskity.”
Vaimo oli työkavereiden kanssa jossain ulkona ja tyttäret kauempana maailmalla. Kisakamat lähellä mutta kuitenkin niin kaukana.
Huoltoyhtiöstä lupasivat ovenavaajan tulevan vajaassa puolessa tunnissa. Pyysin nopeutettua palvelua, koska oli kiire synkistelykisaan ja tarvitsin sitä varten nopeasti tavarani. Pääsin lopulta oikealle puolelle ovea 35 minuutin ja muutaman euron kuluttua. Synkistely oli näin siis oikeastaan jo käynnissä.
Viimeiset karttakorjaukset jäivät tekemättä. Ei hätää: olinhan menossa Markuksen ja Ukin kanssa samaa matkaa, heiltä varmasti nämäkin löytyvät. Kun pistin sitten töpinäksi, keksin samalla oivan kenkäratkaisun. Minullahan oli vähän vanhemmat mutta hyvin vähän käytetyt Gore-Tex-lenkkarit! SealSkinssien ja flättipolkimien kanssa tämä olisi varmasti paras mahdollinen kompromissi ajamiseen, tunkkaamiseen ja ennustettuun sateeseen. Sadetta oli nyt luvassa klo 22–01.
Vähänpä tiesin.
Pääsin lopulta suuntaamaan kohti kisakeskusta kymmenen minuuttia suunniteltua myöhemmin. Onneksi olin varannut aikaa, sillä matkalla muistin unohtaneeni syödä. Koukkaus Kirkkonummen valtavaan Prismaan. Tässä vaiheessa rastin etsimiseen sai vielä käyttää ulkopuolista apua, joten löysin täytetyn patongin sangen kohtuullisessa ajassa.
Kisakeskukselle saavuin 25 minuuttia ennen starttia. Parkkipaikat olivat tietenkin tässä vaiheessa jo täynnä, joten auto puolen kilometrin päähän ja pikaiset kisavalmistelut käyntiin. Lopulta pääsin OC Puiston porukan rinnalle lähtöviivalle kuuntelemaan Pasin alkusanoja. Sade alkoi alkusanojen aikana, kolme minuuttia ennen starttia ja kisafiilis nousi kohdilleen!
Pasin lähtökumautuksen jälkeen huomasin, että vaihde oli jäänyt isoimmalle. Lyhyeen ylämäkistarttiin tämä ei ollut se optimaalisin ratkaisu. Markus, Uki ja muut pyöräilijät lähtivät vauhdikkaasti, minä jäin tossusarjalaisten taakse pussiin. Yhden tikun poltettuani sain kaverit kiinni, ja pääsin kääntämään katsettani myös kartalle 1/20.
Ensimmäisen rastin jälkeen sukellettiin Meikon maastoihin. Haastavassa kelissä Markuksen maastoajotaidot, keliin sopivat renkaat ja paineet osoittautuivat meille Ukin kanssa liian kovaksi komboksi. Ukin renkaista ei löytynyt parasta pitoa ja omissani eivät olleet fiksuimmat paineet märkään maastoon.
Pian vedin pienet pannut arvioituani väärin, kuinka läheltä puuta leveällä stongalla mahtuu ajamaan. Kun ei ole vähään aikaan juurikaan maastopyöräillyt, tällaiset perusasiatkin ovat välillä hakusessa. Markuksen takavalo katosi näkyvistä.
Lähestyessämme rastia 2 Markus tuli vastaan ja sanoi menevänsä edeltä uimarastille (rasti 5). Hänellä menisi siellä kuitenkin sen verran aikaa säätämiseen, että jatkettaisiin sitten porukalla.
Vähänpä tiesi.
Tuon jälkeen näimme Markuksen seuraavan kerran nimenä korkealla maalituloksissa. Chapeau!
Rastilta 2 palattuamme pyörille siirryin Meikon tarkemmalle lisäkartalle. Rastin 3 jälkeen Uki lähti niin nopeasti liikkeelle, että ihmettelin, miten hän ehti vaihtaa karttaa. Ei tarvinnut, kun ei käyttänyt tarkennettua karttaa lainkaan. En viitsinyt pysähtyä vaihtamaann omaani, joten lähdin sokkona Ukin perään.
Jonkin ajan kuluttua oltiin polkujen risteyksessä, jossa vaihtoehtoja riitti ja lupaaviakin enemmän kuin yksi. Mukana miettimässä oli pari muutakin pyöräilijää ja muutama tossusarjalainen. Sain oikean kartan esiin ja pääsin esittämään arvauksiani. Niistä ei ollut ainakaan apua.
Oma karttakontaktini palautui kunnolla vasta Korsolammen uimarastilla (rasti 5). Sitä ennen käytiin vielä ihmettelemässä rastin 4 sijaintia PuistoTV:n (❤️) tarkkaillessa ja kuvatessa rastin lähellä sekoiluamme: ensin meinasimme ajaa rastin ohi, sitten kävimme rastin päällä seisoskelemassa sitä huomaamatta, vielä kävimme pyörillä kartoista katsomassa rastin oikean sijainnin ja lopuksi saimme vihdoin rastista myös näköhavainnon. Olisi voinut mennä sujuvamminkin.
Uimarastilla piti käydä kiertämässä valopoiju noin 15 metrin päässä rannasta. Siellä piti tavata myös Markus. Näimme kymmenittäin muita kisailijoita, uituamme muun muassa Taatun ja Hannan, jotka tulivat samaan ”pukkariin” alueen retkipöydän ääreen. Markus oli kuitenkin jo mennyt. Ei hätää, Uki on mahtavaa seuraa, jonka kanssa synkkiskin tuntuu melkein pikamatkalta. Sitä paitsi pääsimme vaihtamaann kuulumisia aika ajoin myös Taatun ja Hannan kanssa toistuvasti aina rastille 18 asti: toteutukset olivat hieman erilaiset: meillä kovempi matkavauhti, heillä sujuvammat rastinotot.
Uinnin jälkeen tuntemus ei tällä kertaa ollut yhtään sen märempi kuin ennen uintia – eikä myöskään seuraavaan yhdeksään tuntiin, kun taivaan hanat pysyivät jatkuvalla syötöllä auki. Uinti ja sen jälkeen tarjottu nuotiolämmin makkara herättivät kuitenkin suunnistusmoodini, ja etenimme Ukin kanssa hienosti kohti rasteja 6 ja 7, jotka haettiin samalla reissulla. Tässä vaiheessa olin jo oppinut arvostamaan Gore-Tex-kenkien sitä ominaisuutta, että kun vesi kerran pääsee kengän sisään, se myös pysyy siellä. Veden lotina toi askellukseen mukavaa rytmiä, pistipä jossain vaiheessa Ukin kauhistukseksi ihan lauluksi saakka.
Matkalla näille rasteille valitsimme sitten väärän polun. Olimme jo palaamassa, kun vastaan tullut tossusarjalainen kertoi katsoneensa Trailmapista, että rantaa pitkin menisi kyllä polku perille asti ja hän aikoi mennä sitä.
Ostimme ajatuksen: olihan tässä jo harjoiteltu tunkkaamista, joten yksi pieni tunkkaaminen lisää voisi olla parempi kuin palaaminen ja kiertäminen.
Vähänpä tiesimme.
Seurasi aivan järkyttävä tunkkaus. Kierrettäviä aitoja, kaatuneita runkoja, umpirisukkoa ja jossain kohdassa arviolta 30 asteen rinnettä. Vesirajassa meni lopulta jonkinlainen polku, mutta pyörää ei sillä saanut kuljetettua useinkaan vieressä vaan sitä piti taluttaa pystyssä edellään. Lopulta pääsimme perille niemelle. Tosin väärälle puolelle sitä. Jätimme pyörät ja lähdimme jalkaisin hakemaan rasteja 6 ja 7. Noin 50 metrin jälkeen oikean kenkäni pohja irtosi.
Kyselin Ukilta ja seuraavan tunnin aikana muiltakin teippiä, jotta voisin jotenkin kiinnittää sen kenkääni. Ei löytynyt. Ei muuta kuin pohja reppuun ja toisjalkaisena mokkasiinimiehenä eteenpäin.
Rastin 7 kalliot olivat kyllä hienot; kiitokset Pasi niiden esittelemisestä! Pyörät vain odottivat jatkon kannalta väärällä puolella niemeä, joten ne piti vielä tunkata ylämäkeen takaisin tulosuuntaamme. Tässä seikkailussa meni varmasti vähintään puoli tuntia ylimääräistä. Mutta kyllähän 24 tuntia suoritusaikaa meille riittää.
Tai sitten ei.
Rastilla 14 päästiin harjoittelemaan haravointia: rasti oli noin sata metriä vinossa, mutta kohde oli onneksi iso ja meitä haravoijia sillä hetkellä toistakymmentä, joten kyllä rastikin lopulta haravaan osui.
Rastilla 15 myös vasemman kengän pohja totesi saaneensa reissusta tarpeekseen ja irtisanoutui. Nyt sai jatkaa matkaa sitten täydellisenä Gore-Tex-mokkasiinimiehenä täysin äänettömästi vihollisen huomaamatta. Paitsi silloin kun pimeässä astui pystyssä olevaan oksaan tai terävään kiveen. Oikea jalka oli jo ehtinyt hyvin tottua fakiirin elämään flättipolkimien piikkien päällä. Vasemman totuttaminen sujuikin sitten hyvinkin nopeasti. Samalla alkoi kertyä vertailevaa tutkimustietoa: mudassa mokkasiinit ovat kuin luistimet. Märällä kalliolla ja pitkospuilla sen sijaan pito oli mahtava! Lisäksi yksi alkuperäisten kenkien ominaisuus oli poistunut: sisään päässyt vesi ei todellakaan enää jäänyt kenkiin lillumaan.
Tässä kohdassa reissua riittikin sitten tapahtumia: minä huomasin eturenkaan olevan lähes tyhjä. Onneksi mukana oli 50 millilitran litkupullo. Litkut sisään, FumpaPumpilla paineet ja tarkastus. Vuotokohtaa ei näkynyt eikä rengas heti tyhjentynyt, joten matka jatkui. Tässä vaiheessa sanoimme myös hyvästi uusille tuttavuuksille, joiden kanssa olimme jakaneet matkaa silloin tällöin, koska 100 ja 150 km:n reitit erkanivat tässä. Seuraavaksi sitten Ukin Lumonitestä loppui akku. Vara-akku ei ollut tullut mukaan, joten käyttöön otettiin minun pieni varatuikkuni. Yksi asia ei sentään meitä pettänyt tässä vaiheessa: sade sen kun jatkui.
Seuraavaa sähläystä oli rastilla 18: olimme menneet aivan rastin vierestä huomaamatta pimeässä etsinnän kohteena olevaa suota. Ukilla taisi usko olla jo hieman koitoksella, mutta palasimme takaisin oikeaan suuntaan ja, kuinkas ollakaan, todistimme taas Taatun ja Hannan kävelevän suoraan rastille.
Kuvattuamme kohteen yritimme lähteä heidän peräänsä, mutta he olivat tietenkin jo kadonneet pimeyteen. Katsoimme, että seuraavaa rastia kohti ei voi lähteä suoraan ja arvottiin pienen ja vähän isomman kierron välillä. Polkuja oli metsässä monta ja valitsimme fiiliksellä ja suunnan perusteella risteyksessä aina seuraavan (minä kyllä menin tässä edellä, joten ei mene kyllä Ukin piikkiin tämä sähläys). Pian vastaan tulikin Reima matkalla rastivälillä 17-18. Meillä ei siis kovin lupaavan oloinen suunta, kun rasti 19 oli täysin päinvastaisessa suunnassa kuin 17.
Valitsimme tässä siis lopulta TOSI ison kierron, jota Pasikin pääsi ihmettelemään.
Kierron aikana eturengaskin tyhjeni uudelleen. Litku oli nyt jo käytetty, eikä FumpaPumpa jaksanut täyttää maastorengasta toistamiseen. Onneksi Ukillakin oli sähköpumppu. Alkoi vähän pelottaa, että tähänkö reissu päättyy. Uki arveli, että hänellä saattaisi olla mukana sisärengas, mutta ei ruvettu tarkistamaan asiaa vaan päätettiin katsoa, jos sitä vielä tarvittaisiin. Onneksi ei tarvittu! Toisen täytön jälkeen rengas piti loppumatkan. Ilmeisesti litkukin tarvitsi hieman aikaa löytääkseen oman suunnistusmoodinsa.
Sitten tuli rasti 20. Pasi oli vienyt sen niemen kärkeen Kallvikin uimarannan vastarannalle. Varmasti sinänsä hieno paikka, mutta sinne johtavan polun ympäriltä taisi olla vain kaadettu kokonainen sademetsä, ja kaikki korkeintaan ranteenpaksuinen oli jätetty sinne maahan lojumaan. Pyörällä ei vaikuttanut olevan taaskaan mitään järkeä lähteä tekemään noin kilometrin pistoa (tosin myöhemmin näkyi kyllä jossain myös renkaan jälkiä, todennäköisesti Markuksen). Tässä ei kyllä ollut herkkua kenelläkään, ei edes mokkasiiniosastolla. Mielessä käväisi muutama kirosana ja mietin, että kiittäisinkö Pasia enää kisan jälkeen. Pian Reima liittyikin seuraamme ja kävimme suorittamassa piston yhdessä kuulumisia vaihtaen.
Kun pääsimme takaisin pyörille, loppuivat Ukin käyttämästä varatuikustakin patterit. Auringonnousuun kolme tuntia. Suunnistusvastuu allekirjoittaneella.
Mikä voisi mennä pieleen?
Kaikkien yllätykseksi eteneminen jatkui ihan kelvollisesti. Rastille 26 johtava polku oli niin mutainen, että ajaminen oli enimmäkseen tunkkaamista. Olimme päässeet viimeisen tunnin ajamaan, ja nyt taas tunkkaamisen hidastama vauhti pääsi pahemman kerran vääristämään matkantajun: noin 150 metrin jälkeen meistä tuntui, että olimme kulkeneet vaaditut 800 metriä ja aloitimme rastin etsinnän hieman etuajassa. Löysimme pellonreunan, joka oli aivan väärässä paikassa. Hetken pohdittuamme totesimme kuitenkin pellon olevan paikallaan ja korjasimme omaa käsitystämme sijainnistamme.
Matkalla seuraavalle rastille aurinko vihdoin nousi. Sadekin oli loppunut ehkä pari tuntia aiemmin. Nyt huomasin energioiden painuneen liian alas. Vauhti oli ollut maltillinen ja kaikenlaista puuhaa riittänyt niin, että syöminen oli jäänyt lähes kokonaan ja olo oli yhtäkkiä heikko. Äkkiä pari Maxi-Tuplaa ja Jolloa naamariin, ja varttia myöhemmin elämä jatkui normaalina. Ehkä siellä Liiterissä käyminen oli sittenkin ollut kaiken arvoista.
Ensimmäinen Pasin viime hetken reittilisäys selvisi rastilla 27: sen mukaan sillä aikaa kun olimme käyneet kuvaamassa rastin luolan, vihollinen oli ehtinyt miinoittaa kulkureittinämme olleen Porkkalantien. Poistuminen piti hoitaa Vanhan Porkkalantien kautta Porkkalantie ylittäen koskematta siihen. Olimme bonganneet sillan rastille tullessa. Märkä, kaareva puusilta tarjosi Ukille klosseineen ja pyöräilykenkineen ohjelmaa. Pitävillä mokkasiineilla ylitys sen sijaan oli ihanan helppo. Vähän käytettyjen Gore-Tex-lenkkarien tuotekehitys alkoi tuottaa tulosta!
Sillan toisella puolella emme sitten huomanneet polkua, vaan päädyimme tunkkaamaan puolitoista metriä syvän ja pari metriä leveän joenuoman yli. Miinoitus oli vältetty, mutta aivan ilmaiseksi emme selvinneet.
Episodia peratessamme huomasimme päätyneemme aivan väärään suuntaan, Peuramaan hiihtokeskuksen alueelle. Päätimme, että jälkikäteen kerromme tämän olleen tietenkin täysin suunnitelman mukaista: vesipisteellä saatiin täydennettyä Ukin loppuneet nesteet.
Rastin 30 “remonttikohdetta” lähestyessämme päädyimme hirvenmetsästysalueelle. Metsästystorneista saimme onneksi vain ystävällisiä vilkutuksia, ja vähän ennen rastia pääsimme metsästäjien grillitulille lämmittelemään ja heittämään legendaa. Varsinainen remonttikohde todettiin meidän osaamisellemme liian haastavaksi ja jatkoimme matkaamme rasteilla 31–34 oppimaan, mitä ovat lentokonepoterot. Lopuksi ihmettelimme, miten vinoon venäläiset olivat aikoinaan pystyttäneet lennonjohtotorninsa.
Tässä vaiheessa minulle alkoi tulla reisikramppeja, etenkin ylämäissä. Tiukimmat nousut piti siksi varmuuden vuoksi taluttaa. Rastilta 35 laskeuduttaessa Ukin poljin osui piilossa olleeseen kiveen, mutta onneksi kaatumisesta selvittiin pelkällä säikähdyksellä.
Yleisesti yhteissuunnistuksemme toimi hyvin: kun toinen hahmotti jonkun tilanteen väärin, oli toinen kartalla ja korjasi tilanteen. Rastilla 36 kokeilimme toisenlaista menetelmää, jossa molemmat hyväksyivät saman samaistusvirheen. Ei toiminut yhtä hyvin. Etsimme rastin keloa väärästä risteyksestä ja aivan liian pitkään. Olimme lisäksi jättäneet pyörät kauas, vaikka oikeaan risteykseen olisi päässyt hyvin ajamalla. Vähintään vartin moka.
Rastin 37 graffitia etsimme kaikista parinsadan metrin säteellä olevista autiotaloista. Aloitimme toki oikeasta talosta, mutta pitihän muutkin tarkastaa. Täällä näimme myös Riston ja Hillan, jotka olivat tulleet aamuvuoroon suorittamaan satasen reittiä. Heidän etenemisensä näytti varsin vauhdikkaalta. Tässä vaiheessa meillä oli päällimmäisenä mielessä Pikkalan huoltoasema ja syöminen. Markus oli etukäteen selvittänyt, että paikka aukeaisi kuudelta ja tulisi vastaan noin 125 kilometrin kohdalla.
Aivan kuudeksi emme olleet ajatelleet ehtivämme, mutta toisaalta emme myöskään olleet ajatelleet etenemisen olevan lähempänä reipasta kävely- kuin maastopyöräiluvauhtia. Aina kun huomasimme kartan vaihdon olevan tulossa mietimme, että ei se Pikkala taida olla vielä seuraavallakaan karttalehdellä. Kilometrejä oli jo yli 140 ja kello lähestyi puoltapäivää, nälkä hirmuinen ja Ukilta oli vesikin loppunut uudelleen.
Rastilla 41 päästiin vielä ihailemaan trial-kuskien taitoja ja kiipeämään muinaishaudalle. Siinä mokkasiinit olivat taas omimmillaan ja olin huomaavani Ukilla pientä kadehdinnan poikasta jalkineistani…
Lopulta, kun takana oli 18 tuntia, saavutimme huoltoaseman. Otimme tarjolla olleen buffan. Ei ollut varsinainen kulinaristinen elämys, mutta siihen nälkään upposi kaikki. Kokis ja tee kruunasivat aterian. Vaihdoimme myös kuivaa päälle. Housuja, paitaa tai ajotakkia ei tässä vaiheessa enää tarvinnut vaihtaa: ne olivat ehtineet kuivua lähes kokonaan. Kuivat ajohanskat, lätsä ja sukat tekivät silti ihmeitä. Minun sukkani tosin säilyivät mokkasiineissa kuivina noin 10 minuuttia.
Tarkastelimme tauolla myös jäljellä olevaa reittiä ja laskimme, ettemme ehtisi suorittaa koko reittiä, varsinkaan ratamestarin myöhäisen lisärastin 60 kanssa. Tunkkaamista olimme siinä vaiheessa saaneet jo kokea koko lailla riittävästi. Koska hylsy olisi joka tapauksessa tulossa, emme kokeneet tarpeelliseksi täydentää tunkkaamisosaamistamme. Päätimme, että kauimmaisen rastin 47 jälkeen jätämme molemmat tunkkausrastit 49 ja 60 suorittamatta.
Taukoon kului tunti ja viisi minuuttia. Oliko ravinto, neste vai tunnin lepo syyllinen, mutta tauon jälkeen en päässyt nauttimaan lainkaan enää krampeista.
Rastin 43 “luolalle” sai vielä tunkata, mutta yllätykseksemme sieltä poistuminen olikin mukavaa ajettavaa kalliota. Vastaantulija katseli menoamme ja totesi sen näyttävän “melko extremeltä”. Hän osoittautui Ukin vanhaksi tutuksi ja Uki jäi hetkeksi vaihtamaann kuulumisia.
Rastiväli 44–45 oli koko reissun nautinnollisin ajopätkä: kiemurtelevaa metsäpolkua meren rannalla auringonpaisteessa. Rastilla 46 kiivettiin taas märälle kalliolle, ja mokkasiinimies oli omimmalla maaperällään.
Läntisin ja kaukaisin rasti 47 oli hieman Degerbyn länsipuolella. Bunkkereita oli nähty jo useita, mutta tämä oli suurin. Tällä kertaa bunkkerin sisään mahtui oikein hyvin.
Sitten alkoi noin 25 kilometrin maantiepaluu, osittain Spartacuksen lenkeiltä tuttuja teitä, rastin 48 ja Vikträskin eteläpään sillan kautta. Naureskelimme, että kisakeskuksessa varmasti seurataan liikkeitämme ja mietitään, meinaavatko äijät oikeasti yrittää vielä koko loppureitin. Siinä tapauksessa järjestäjät eivät pääsisi kotiin ajoissa.
Kisan jälkeen kuulimme, että juuri näin oli käynyt. He olivat yrittäneet soittaa meille ja sanoa, että tulkaa nyt sieltä pois, rastin 49 ja lisärastin 60 suorittamiseen menisi vähintään kaksi ja puoli tuntia. Puhelimet olivat äänettömällä, joten järjestäjät joutuivat jännittämään, kunnes näkivät meidän kääntyvän kohti maalia. Kun pysähdyimme vielä kerran vaihtamaan viimeisen kartan 20 näkyville, kisakeskuksessa säikähdettiin, että harkitsisimme takaisin kääntymistä.
Lopulta kun takana oli 23 tuntia ja 5 minuuttia, Pasi soitti kelloa meille, viimeisten maaliintulijoiden kunniaksi.
Matkaa kertyi 150 km fillarisarjassa 193 kilometriä. Uusia tiilejä 28 ja Wandrer.earthin mukaan 91 uutta kilometriä. Maalissa palvelu oli mahtavaa. Pasi tarjoutui pesemään ei niin puhtaat pyörämme, vilken service! Lämpimässä sisätilassa tarjolla oli lämmintä hernekeittoa, ruisleipää ja mehua. Kyllä teki gutaa!
Sitten vielä vaatteiden vaihto: Jotta kotiin olisi vielä palaamista, märät SealSkinssit tiukasti suljettuun pussiin ja mokkasiinit museoon.
Reissusta jäi mahtava mieli. Markukselle kiitokset kartoista ja hatunnosto suorituksesta. Pasille valtavat kiitokset upeista uusista seuduista ja hienosta tapahtumasta – kyllä, myös sen yhden kettuilurastin jälkeen. Puiston porukalle kiitos yhteisistä hetkistä matkan varrella, erityisesti Taatulle, Hannalle ja Reimalle.
Ja ennen kaikkea Ukille. Ilman Ukin seuraa tämä olisi jäänyt kesken. Kymmenen tuntia sadetta, kaksi eturenkaan tyhjenemistä, yli 23 tuntia ja 193 kilometriä vaativat sellaisen kisakumppanin, jonka kanssa hommaa jaksaa jatkaa silloinkin, kun omasta varustesuunnitelmasta irtoavat pohjat.
Oli jalassa sitten kuinka kevyet mokkasiinit tahansa.
