Markin seikkailut Valio-Jukolan avausosuudella

Vantaan Jukolan osuuteni jännitti tänä vuonna monesta syystä. Olin talvella kohottanut peruskuntoani hiihtokilometrejä lisäämällä. Myös kevään aikana tuli kohtalaisen hyvin käytyä metsässä hakemassa suunnistustuntumaa. Valitettavasti keuhkoputkentulehdus iski 3 viikkoa ennen Jukolaa, enkä tästä johtuen päässyt treenaamaan ollenkaan kolmeen viikkoon, joten lähdin Jukolaan ihan kylmiltään.

Juhan positiivinen kannustus, että ”joskus on hyvä palautua kunnolla” ei täysin vakuuttanut, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Jukola lähestyi kun juna.

Tämän lisäksi sain kunnian toisen kerran olla aloitusosuudella, kun joukkuemme kärkikuningas Ville oli loukkaantunut. Edellinen kerta 1. osuudella oli nolo kokemus Tampereen Kaanaalla, jossa meni yhteensä 1,5 tuntia erinäköisiin pummeihin yön pimeydessä ja sen johdosta joukkueemme sijoitus oli 1. osuuden jälkeen aivan häntäpäässä. Eli oli vain parannettavaa. Hieman myös huolestutti kun lamppuni oli hyytynyt, kun olin edellisen kerran syksyllä käynyt yörasteilla. Mutta silloinhan ehdin ladata akkua vain tunnin ajan, joten sehän oli varmaan oma mokani.

En tänä vuonna päässyt nauttimaan lauantaipäivän  tunnelmista kun samanaikaisesti Jukolan kanssa oli ystävämme 4x40v synttärijuhlat. Joten tulin suoraan kisapaikalle illalla. Juha viisasti opasti, että ”tulethan 1/2 tuntia ennen kun tarvitset, koska sinulla on aina niin paljon säätämistä.” Kl 20.45 saavuin OC Puiston telttaan ja säätäminen alkoi. Piti miettiä kengännauhojen oikea kireys, löytää urheiluteippiä, miettiä sataako tai ei, pitäisikö käyttää suunnistuslaseja, pitäisikö olla päähuivi mukana, tankata energiapatukoilla, WC-käynnit, hoitaa joukkuekuvaukset ym.

Loppujen lopuksi Juhan ”1/2 tuntia etukäteen” onnistui todella hyvin, koska ei sitä aikaa oikeastaan paljon ollutkaan. Suuntauduimme kohti lähtöaluetta ja samalla kuulin, että tänä vuonna ennätysmäärä 1600 joukkuetta olisi kisassa mukana. Lähtönumeromme oli 468, joten tämä tarkoitti noin 1200 hengen lauma takanani. Miten tässä menisi, kun en ole ihan kokenut yösuunnistaja?

Ennen starttia kävin kartoittamassa lähtöreittiä, joka näytti olevan avoin suunnistajille. Loivan ylä- ja alamäen jälkeen, se nousi jyrkkää ylimäkeä, jonka takana oli pakko olla aikamoinen alamäki. Miten siinä kävisi? Päätin startissa, että kun lähtöviivoitusta oli niin pitkä (n. kilometri) niin juoksisin kunnon tahtia ryhmän kanssa ja aloittaisin katsomaan karttaa jossain K-pisteen tienoilla kilometrin päästä. Ajatukseni oli hyvä, koska 400-sarjan kohdalla lähtönopeus oli aika kova. Keskityin siihen, että kyynärpääni oli leveällä ja saisin itselleni juoksutilaa. Fokusoin maahan, jotta en kompastuisi mihinkään.

Loivat osuudet sujuivat hyvin, mutta jyrkässä ylä- ja alamäessä oli aika paljon puunjuuria, kiviä ym. esteitä, ja jotenkin kun olin keskellä aika moni joutui minun kohdalle. Jyrkässä alamäessä ennen Sotungintien ylitystä onnistuin kaatumaan kunnolla. Kompastuin, lensin ja tein muutaman kierron, lamppuni lensi päästäni, mutta kartta onneksi pysyi mukana. Sain itseni nopeasti ylös ja kartoitin vahinkoa: kädessäni paljon naarmuja mutta käsi ei ainakaan ollut irti, eikä verenvuoto näyttänyt pahalta. Kisa jatkuu!

Sotungintien jälkeen alkoi pitkä ylämäki jonka varrella piti olla K-piste. Aloitin tutustumaan karttaan. Alkoi harmittamaan, kun oma lamppuni valovoima tuntui olevan suhteellisen huono verrattuna niihin uusiin super-lamppuihin rinnallani. Ei se mitään, tärkeintä, että kartta näkyy! Noustiin ja noustiin mäkeä ja ihmettelin missä se K-piste on. Kyselin vierustoveriltani, joka kertoi, että ”muutama sata metriä jo takana.” Ahaa. No ehkä nyt viimeistään pitäisi alkaa suunnistamaan.

Ensimmäinen kolmannes sujui hyvällä tahdilla. Käytin perinteistä ”kysy paljon” -teknikkaa, eli kyselin rastinumeroita vierustovereiltani. Ensisijainen tarkoitus oli varmistaa, onko seuraava rasti hajontarasti vai ei. Ensimmäiset hajontarastit sujuvat hyvin ja etenimme kohti ensimmäistä juomapistettä ja siirtymää. Siirtymän jälkeen tuntui, että kaikki oli menossa samaan rastiin, suhteellisen pitkän matkan päästä. Hyvä rytmi oli löytynyt. Seuraavakin rasti oli yhteinen. Ja sitä seuraavaakin.

Mutta sitten alkoi ensimmäinen suurongelma: minun ”not so bright” -valo alkoi hyytyä, ja kokemukselta tiesin, että kun se alkaa hyytyä se hyytyy nopeasti. Lievä paniikki iski. Sää oli vielä aika hyvä: pilvipeite ohut ja vielä aika valoisaa. Joten käänsin valoni pois, n. 2 minuutin välien laitoin päälle katsomaan suurin piirtein missä olemme. Ja seurasin laumaa. Katsoin, että noin 4:n rastin päässä oli juomapiste ja ensiaputeltta. Sieltä olisi saatava varavalo keinolla millä hyvänsä.

Jatkoimme matkaa ja alkoi ensimmäinen todella hyvä tuuri. Vaikka en sitä tiennyt, niin olimme 9:n rastin yhteispätkällä, joka tarkoitti, että minun piti vaan seurata laumaa koko matkaa ensiapupisteelle asti. Ihmettelin, kun kyselin tiivisti seuraavan rastin numeroa juoksutovereilta, ja aina meillä oli yhteinen. Mikä hyvä tuuri! Rupesin miettimään, että jos valoa ei löydy niin ehkä voisin pärjätä ilman sitä. Kuitenkin Tampere Kaanaan muistoja valui takaisin, siellä se yö oli aika pimeä!

Juomapiste tuli nopeasti ja taas tuurini kävi kun jostain syystä oli noin viidenkymmenen hengen joukko kastojia/kannustajia sen läheisyydessä. Kaikki vähän ihmetteli kun käänsin radasta pois, juoksin heidät kohti ja huusin ”Onko kellään valoa?”. Muutama turisti ihmetteli mitä minä touhuan, mutta sitten joukosta tuli vastaus ”Minulla on – kyllä saat!” Mies kaivoi nopeasti laukustaan pienen LED-lampun, joka siinä hetkessä tuntui kullanarvoiselta. Yritin kertoa, että olemme OC Puisto / 468 ja hän voi löytää netistä yhteystietoja. Mutta hän kertoi, että ei. Hän on Kuopion Suunnistajilta ja palauta se lamppu VIP / kutsuvierastelttaan. Jätin hänelle oman hyytyneen lamppuni, kiitin kovasti, ja jatkoin matkaa. Puolen tunnin päästä tajusin, että ilman lamppua pimenevässä yössä ei olisi tullut mitään!

LED-lamppu oli hyvä kartanlukua varten ja antoi heikkoa valoa laajemmin. Yritin aina juosta jonkun teholampputyypin läheisyydessä jotta näkisin maata edes jollain tavalla. Menetetty aika tässä vaiheessa n. 5 min (hidastus + lampun vaihto).

Lampun vaihdon jälkeen seuraava rasti oli ainut kunnon pummi. Ratamestari oli fiksusti laittanut pitkän välin jälkeen erittäin laajan hajonnan, joten kun tulen rastialueella, olin n. 400m päästä oikeasta rastista. Minun rastin menijöitä säntäsi ympäri kuin mehiläisenpesän kaaoksessa ja yrittivät järjestäytyä etsintäpartioon. Totesin, että siihen en ainakaan lähde vaan tutustun karttaan ja löydän itseni takaisin. Yhteensä n. 5 min pummi, mutta löysin omalle reitilleni takaisin rauhallisella etenemisellä. Nyt kun ilmeisesti oli taas tulossa hajontarastit niin päätin, että jos en nopeasti löydä rastia, niin pitää käyttää ”backtracking” taktiikkaa, jonka olin oppinut Tampere Kaanaan katastrofikokemuksesta.

Eli kierrät rastia sen verran takaa, että löydät virran suunnistajia ketkä ovat lähdössä pois rastista seuraavaan. Heidän avulla pääset ”backtrackämään” rastille.

Loppukädessä koko 23 rastin kokonaisuudessa jouduin käyttämään backtracking menetelmää kunnolla kolme kertaa, ja se oli mahtava erikois-Jukola-tekniikka joka suosittelen kaikille. Sen avulla et ikinä pääse liikaa harhaan.

Saavuimme rastille 125 lähellä K-pistettä ja alkoi siirtymä pellon kautta takaisin Hakunilan urheilupuiston alueelle. Tässä vaiheessa matka rupesi tuntumaan aika pitkältä. Jotenkin olin ajatellut, että 1. osuus olisi 10km, mutta rasteja oli vielä jäljellä. Vasta maalin jälkeen tajusin, että minulla oli 12,8km osuus – ei ihme, että oli tuntunut pitkältä osuudelta!

Noustessa Hakunilan urheilupuiston mäkeä (sama mäki jossa kaadun startissa), niin 3 viikon treenamattomuus ja totaaliväsymys iski. Pystyn pakottamaan itseni kävelemään mäkeä ylös, mutta verenpaine + verensokeri olivat sen verran alhaalla, että alkoi näkemään tähtiä. Piti hidastaa tahtia, jotta pystyi edes karttaa lukemaan kun näki vain kartta/tähtisekoituksia. Ainakin siinä vauhdissa seuraavat rastit löytyivät helposti.

Viimeisen peltosiirtymän jälkeen onnistuin uuvuksissa pummaamaan pienesti rastin, vaikka rastiväli oli vain 125 metriä. Onneksi backtracking tuli hyödyksi, ja rasti löytyi suhteellisen nopeasti. Alkoi hillitön ruuan nälkä ja viimeisen mäen nousteesa tuuli oli kääntynyt kisapaikalta niin, että HK-grillimakkaroiden lempeä tuoksu leijui ilmassa. Meinasin mennä hulluksi kun vielä 3 rastia jäljellä ja pystyn ajattelemaan vain sitä HK-sinistä joka paistoi tällä hetkellä jossain kisa-alueella. Hemmetin tuuli!

Raatokunnossa pakotin jalkani juoksemaan loppumetrit sillan yli ja kohti maalia. Jälkikäteen 2. osuuden konkari Petri mainitsi, että vaihtoalueella ”jouksit aika hitaasti.” Luovutin kartan Petrille täysin uuvuksissa ja mietin vaan miten saisin ruokaa vatsaani. 2t 7min, ei paha suoritus. Oman arvioni mukaan lamppuongelmat n. 5 min hidastus, pummit n. 5 min ja uupuminen n. 5-10. Ainakin 10 min nopeammin olisin pystynyt.

Aiemmin ei ole ikinä ollut niin kova nälkä oman osuuteni jälkeen. Petri oli luovuttanut oman takin minulle. Kaivoin taskut läpi etsimässä käteistä minun makkaraostosta varten. Tyhjät! Hemmetti.

No katsotaan jos se VIP-teltta löytyisi jostain, sinne ainakin pitäisi palauttaa lamppu. Urheilukentällä löysin VIP-teltan ja uuvuksissa yritin selittää portinvartijalle jotain minun lampusta. Olin niin väsynyt ja nälkäinen, että selityksestäni ei tullut mitään. Sitten hän kysyi minulta: ”Oletko sinä se henkilö kenen lamppu vaihdettiin ensiaputeltassa?” Kuulosti minulta, ja portti avasi katettuun telttaan. Siellä lamppuni oli ja iloisena pääsin vaihtamaan.

Katsoin kun VIP-vieraat söivät ja juovat jotain ruokaa, ja päätin, että nyt pitää vaan rukoilla: ”Olisiko mitenkään mahdollista saada vähän ruokaa teiltä? Unohdin rahani telttaan, ja minulla on todella nälkä.” Vastaus: ”Montako sämpylää haluat? Tarvitsetko vielä limua sen lisäksi?” Vastaus kuulosti aika hyvältä! Nautin ensimmäisen sämpylän avuliaan VIP-teltta vapaaehtoisen kanssa kertomassa 1. osuuden kokemukset – miltä rata tuntui. Hänellä tuntui olevan enemmän suunnistuskokemusta kuin minulla, mutta pärjäsin jotenkin keskustelussa. Sämpylän jälkeen alkoi voimat jotenkin palautua – kiitin ja jatkoin kohti OC Puiston telttaa.

Saavuttuani OC Puiston telttaan Juha ihmettele miksi minulla oli mennyt LÄHES TUNTI maalintulon jälkeen saapua telttaan. Jotain höpisin hänelle lampun hyytymisestä, VIP teltan sämpylöistä ja todisteitakin oli, koska aloin syömään sitä toista VIP-teltan sämpylää.

Sunnuntai-aamuna satuimme Petzl myymälätelttaan, jossa Petzlin myyntimies onnistuneesti myi minulle ja Jarille uusi Petzl Nao ja vielä pieni LED varavalo kaupan päälle. Seuraavan kerran en ikinä lähde yöosuutelle ilman varavaloa!

Sijoituksemme osuuteni jälkeen oli 1023, mutta kuitenkin olin tyytyväinen omaan suoritukseni. Ei pahoja pummeja, ja tein hyvin suorituksen ottaen huomioon olosuhteet. En harhaillut ylimääräistä 1,5 tuntia metsässä kuten viimeksi Tampereella, ja OC Puistolla oli hyvä mahdollisuus suoriutua ihan hyvin. Loppusijoitus joukkueellemme 610. Kiitos kaikille avusta, erityisesti Kuopion Suunnistajien ihmemiehelle, joka pelasti meidät!